Pieni suuri valinta

Ympäristöystävällisissä valinnoissa ei tarvitse – eikä edes voi – tehdä sellaisia valintoja, jotka kerralla parantavat koko maailman. Sen vuoksi on hyvä keskittää huomio päivittäisiin pieniin tekoihin. Kuinka paljon hyödyttää se, että kaksi maailmankansalaista vierottavat itsensä kaikesta, minkä valmistamiseen on käytetty fossiilisia polttoaineita? Sen sijaan hyödyllisempää on miljoonien ihmisten pienet valinnat, kuten muovipussin korvaaminen kankaisella vaihtoehdolla tai auton vaihtaminen apostolinkyytiin. Kaikkea ei voi saavuttaa kerralla.

Ympäristökasvatuksella ja erilaisilla projekteilla voidaan kannustaa nuoria vähemmän luontoa kuluttavaan elämäntapaan. Pakottaminen tai tuputtaminen ei auta, vaan pitkäjänteinen kasvattaminen ja sitä kautta pysyvien muutosten aikaan saaminen.

Voin rehellisesti tunnustaa, etten ollut ennen kovin ympäristöystävällinen tai välittänyt luonnosta ainakaan liikaa. Ikävuosien lisääntyessä aloin kuitenkin itse miettimään ympäristöasioita ja tekemään sitä kautta pieniä valintoja. Kaupasta en esimerkiksi ota enää muovipussia, mikäli en sitä tarvitse tai on tarjolla paperinen versio.

Uskon, että asenteideni muuttumiseen vaikutti myös koulussa eri oppiaineiden kurssien sisään työnnetyt ympäristöaiheet ja niitä käsittelevät tekstit. Lisäksi osallistuin vielä koulussani ympäristökurssille, jolla luotiin Ilma vaivaa -niminen teemasivusto ja kampanja ilmastonmuutosta vastaan. Sivustolla vierailijat voivat ottaa mittaa toisistaan pienten haasteiden avulla. Pienet valinnat kunniaan!

Kaukana virtaa pikkuruisia puroja, jotka lopulta yhdistyvät suureksi joeksi, jonka virta yltyy ja yltyy. Siinä on voimaa ja se voi saada aikaan suuria muutoksia.

Katariina Maksimoff

Less is more

Selailin erästä nimeltä mainitsematonta nuorten ja urbaanien ihmisten suosimaa ilmaisjakelulehteä ja bongasin sieltä Heinekenin olutmainoksen. Mainoksessa vihreää olutpulloa ympäröi raikas vesipyörre ja tausta on musta. Vesipyörre tuo mielleyhtymän raikkauteen, puhtauteen ja luontoon. Koko sivun mainoksen yläkulmassa lukee “Respect your tastebuds” (=kunnioita makusilmujasi). Mainos pisti heti silmään, sillä omasta mielestäni olut on lähinnä makusilmujen kiduttamista.

Mainos pyrkii nostamaan tämän tietyn oluen muiden yläpuolelle. Mielestäni mainos viestii, että muut oluet ovat makusilmuja runnovaa kuraa, kun taas Heineken laatuluokan tavaraa. Mainos on hyvin pelkistetty ja yksinkertainen, ja se toimii.

Katsoja sisäistää viestin raikkaasta ja laadukkaasta oluesta heti. Ainoan hankaluuden voi tuoda tastebuds-sana, itse jouduin sanakirjasta selailemaan, mitä buds tarkoittaa. Mainoksen pointti menee kokonaan ohi, jollei katsoja ymmärrä tekstin sanomaa. Nykyään mainoksissa näkee käytettävän paljon englannin kieltä. Usein se näyttääkin jollakin tavalla tyylikkäämmältä kuin sama suomeksi. Kansainvälisen Heinekenin tapauksessa samaa mainosta voi käyttää muuallakin kuin Suomessa, kun teksti on englanniksi.

Hyvässä mainoksessa ei tarvitse kikkailla liikaa, vähän on enemmän. Mutta jääkö yksinkertainen olutmainos mieleen? Jos kuva herättäisi kuohuvia tunteita, naurattaisi tai suututtaisi, se jäisi katsojan mieleen paremmin. Kiinnitin huomion mainokseen, koska nimenomaan etsin niitä lehdestä. Mutta lehteä selaileva (ja varsinkin olutta välttelevä) lukija ei välttämättä kiinnitä mitään huomiota mainokseen eikä siksi ryntää heti kaljakauppaan.

Anni Luukkanen

Ruoka ei ole roskaa eikä työ paskaa

Minua on alkanut vähän ärsyttää se, että yhä useammat nuoret ilman koulutusta ja minkäänlaista työkokemusta valittavat töiden puutetta. En tiedä, mitä tällainen nuoriso aikaisemmin syytti työttömyydestään, mutta viime aikoina trendinä on ollut vierittää syy laman niskoille. Ymmärrän: onhan se syy helpompi löytää ulkoisista tekijöistä kuin omasta laiskuudestaan, saamattomuudestaan ja etenkin nirsoudestaan. Uskaltaisin väittää, että paikan esimerkiksi puhelinmyyjänä, siivoojana tai lehdenjakajana saa melkein kuka vain työkykyinen. Näitä, niin kuin monia muitakin työnkuvia, leimaa vain ilkeä yläkäsite: “paskaduuni”.

Useassa ”paskaduuniksi” mielletyssä ammatissa on kohtuullinen palkka, ja työnkuvatkin ovat rankkuusasteiltaan ja työnkuviltaan hyvin erilaisia. Kesätyönhakijat hakevat töitä esimerkiksi kahviloista, kaupoista ja jäätelökojuista. Jos opiskelujen keskellä, ilman työkokemusta, satojen muiden hakijoiden joukosta ei saa haluamaansa duunia, jäädään mieluummin ilman mitään kesätyötä. Vanhemmat ihmiset taas pitävät helposti paskaduunina kaikkea, johon ei vaadita korkeaa älyä, koulutusta, valtaa tai johtamistaitoja.

Teen itse ”paskaduuniksi” usein haukuttua työtä, ja olen kiitollinen siitä, että sain ilman suhteita tai koulutusta työpaikan, jonka avulla voin hoitaa kesän aikana vuokranmaksuni ja muun elämiseni itse, ilman lainoja, tukia, äitiä tai muita ulkoisia tahoja. Jos ”paskaduuni” varmistaa minulle normaalin elintason, jossa ei enää tarvitse olla riippuvainen muista, minulla ei ole mitään syytä suhtautua siihen halveksivasti.

Kun olin pieni, isoäitini suuttui aina, kun käytimme sanaa ”roskaruoka”. Käsitteenä ”paskaduuni” painii samassa sarjassa. Ruoka ei ole roskaa eikä työ ole paskaa. Miksi me pidämme kaikkea täällä niin itsestäänselvyytenä, että keksimme alentavia nimityksiä elintärkeille asioille ja sitten kylvämme niitä puheessamme sen enempää miettimättä?

Minä en koskaan tule tekemään paskaduunia, sillä sellaista ei ole. On vain työtä, joissa kaikissa on erilaiset tehtävät, palkka ja vaatimukset. Oikealla asenteella voi nauttia kaikesta työstä.

Anni Tapola

Ryhmähysteriaa

On se Facebook kyllä kätevä väline, kun nykyään saa kuolinilmoituksetkin sen kautta! Ai mitäkö tarkoitan? No, tarkoitan nyt sitä, että viime lauantaina Facebookia selaillessani ihmettelin, miten moni urjalalainen kaverini liittyi ryhmään “R.I.P. Matti Meikäläinen” (nimi muutettu). Ihmettelin kovasti, koska nimi oli sama kuin eräällä luokkakaverillani ala-asteelta. Lähdin selvittämään asiaa Facebookin chatissa parilta muulta entiseltä luokkalaiseltani. Näin tuli ilmi, että tämä entinen luokkalaiseni oli tehnyt itsemurhan edellisenä yönä. Mikä hieno ja yhteisöllinen tapa saada selville tällainen asia!

Sarkasmi sikseen. Oikeasti tämä vain ärsyttää. Mikä siinä on, että aina täytyy olla ensimmäinen kaikessa? Eikö rest in peace -ryhmän perustaja olisi voinut odottaa edes muutamaa päivää ennen ryhmän perustamista? Sama kävi Islannin tulivuoren purkautuessa. Jo sinä samana iltana Facebook oli tulvillaan ryhmiä liittyen tähän lähes koko maailmaa järisyttäneeseen tapahtumaan. Näistä suosituimmaksi Suomessa nousi ryhmä “ULKO MAALAISTEN TULI VUORTEN PÖLY PILVET TAKAISIN ULKO MAILLE”. Ryhmään liittyi kymmeniä tuhansia käyttäjiä ihan parissa päivässä. Mikä tässä kirjoitusvirheitä vilisevässä ryhmässä viehättää?

Lisäksi on alkanut ärsyttää erilaiset “Olen varma, että…” -ryhmät. Niitäkin tulvii ihan liikaa! Ketä ihan oikeasti kiinnostaa, saavuttaako Perähikiän kunta 2 jäsentä ennen Takapajulaa? Erilaisia pakko saada eniten faneja -ryhmiä on muutenkin ihan liikaa, eli näitä “Jos tähän ryhmään liittyy x määrä ihmisiä, teen sitä ja tätä”. Mikä järki näissäkin on, koska eivät ne lupausten antajat ole mitään tehneet, vaikka ihmismäärä olisikin saavutettu. Tästä hyvä esimerkki on ryhmä “If 1m people join, girlfriend will let me turn our house into a pirate ship”. Miljoona jäsentä täyttyi aikapäiviä sitten, mutta ei sitä merirosvolaivaa vielä näy.

Omalta kaverilistaltanikin löytyy muutamia ihmisiä, joiden profiilista löytyy satoja ryhmiä. Mitä tämä osoittaa? Mihin niitä kaikkia tarvitsee? Parhaiten tämän ehkä summaa, yllättäen, ryhmä otsikolla “I read the group name, I laugh, I join, I never look at it again”.

Anni Weckman

Avaruuden äärettömyyden edessä Maan ääret unohtuvat

Ihminen on koettanut ymmärtää avaruutta niin kauan kun on sen omin silmin nähnyt. Aikojen alussa vain mielessään, mutta filosofian synnyttämien tieteiden kautta, on avaruuden tutkimus noussut ennennäkemättömän suureen arvoon. Paljon on ihminen ehtinyt oppia avaruudesta, jopa enemmän kuin olisi sata vuotta sitten voinut edes unelmoida. Mutta onko avaruus vieläkään antanut mitään todellista vastiketta kaikelle sille ajalle, vaivalle ja rahalle, jota olemme sille uhranneet? Kuinka ihmiskunta on avaruuden tutkimisesta hyötynyt?

Lukuun ottamatta inspiraatioita elokuva- ja pelikulttuuriin sekä kirjallisuuteen, ei avaruuden tutkimisen tuoma kasvava tietämys ole ollut millään tavalla ihmiselle hyödyksi. En näe kovinkaan suurta syytä sille, minkä vuoksi avaruus saa yhä huomiokseen maailmamme mittavimmat tutkimusprojektit, sillä millään tavalla ei avaruustietämyksemme kasvaminen edistä ihmisen sivilisaation hyvinvointia.

Viime vuonna Yhdysvaltain avaruushallinto NASAn budjetti oli noin 16 miljardia dollaria (noin 13 miljardia euroa). Kuinka monesta suuresta NASAn tekemästä läpimurrosta muistat viime vuonna lehdistä lukeneesi? Kuvittele, mihin kaikkeen parempaan nuo kolmetoista-tuhatta-miljoonaa euroa olisi voitu käyttää. Niin monia suuria alueita olisi voitu parantaa nälänhädästä, ja niin monia suuria kansoja olisi voitu pelastaa katastrofitilanteiden jäljiltä.

Omista subjektiivisista näkemyksistäni piittaamatta avaruustutkimus on ja pysyy, joten tietysti tahdon myös saada osani siitä. Aina tähtitaivasta ja sen planeettoja katsellessani pidän suunnattomasti näkemästäni, ja avaruuteen olen jo pienenä ihastunut samasta syytä (ainoasta syystä), josta NASA jatkaa toimintaansa: inhimillisestä uteliaisuudesta ja avaruuden rajattoman mystiikan viehätyksestä.

Silti pidän järjettömänä muiden planeettojen tarkkailua, kun omammekaan ei voi niin kovin hyvin. NASAn pitäisi uudelleenjärjestäytyä globaaliksi elinympäristö-administraatioksi, ja auttaa Maata tulemaan jälleen siksi siniseksi ja vihreäksi planeetaksi, mikä se on joskus ollut, ennen kuin saattaisimme laajentaa vieraille kiertolaisille. Onko sairaalla muurahaisella syytä heittää aavan metsän tyhjyyteen niitä viimeisiäkin korsia, joilla se saisi itselleen keon?

Riku Niemelä