Ei koskaan sopivan ikäinen

Nuorena toivoo, että olisi vanhempi. Vanhana toivoo, että olisi vielä nuori. Toisinaan haluaisi ajan pysähtyvän, mutta sekin on mahdotonta.

Muistatko päivän, kun aloitit koulun ja menit ensimmäiselle luokalle?  Ala-aste aika kului vielä hitaasti, koska oli niin nuori, eikä muita menoja mahdollisten harrastusten lisäksi juurikaan ollut. Yläasteelle mentäessä aika kului jo nopeammin. Eikä aikaakaan, kun piti jo tietää, mitä haluaisi tehdä peruskoulun jälkeen.

Peruskoulu aikana toivoi useasti, että voi kun olisi edes vähän vanhempi. Siihen vanhemmat ihmiset vastasivat, että kyllä sinä vielä tulet olemaan sen ikäinen, ja ole nyt onnellinen, kun olet vielä noin nuori.

Tuntuu, että vasta aloitin lukion, vaikka siitäkin on jo yli puoli vuotta. Aika on vain kulunut niin nopeasti. Ajan kuluminen voisi hieman hidastua, mutta en kyllä haluaisi olla nuorempi, enkä välttämättä vanhempikaan. Molemmissa on puolensa, oli vanhempi tai nuorempi.

On kuitenkin turha murehtia menneitä tai stressata tulevaa, vaikka varmastikin kaikki tekevät niin joskus. Pitäisi vain pyrkiä elämään hetkessä ja nauttimaan elämästä, jotta sitten vanhempana ei tarvitsisi huomata, miten elämä on mennyt ohi.

Linda Heikkinen

Lukiosta ammattikouluun?

Mitä tehdä, jos lukio enää kiinnosta? Tämä kysymys nousi monen mieleen, kun syntyi päätös Messukylän lukion sulauttamisesta Sammon keskuslukioon. Joillekin ensi vuoden opiskelupaikka ei olekaan aivan selvä: osa on päättänyt siirtyä toiseen lukioon, ja joillekin lukion vaihtokaan ei ole vaihtoehto, vaan suuntana onkin ammattikoulu.

Vuosittain monet nuoret jäävät ilman haluamaansa opiskelupaikkaa, ja ainoa paikka, jonne pääsee opiskelemaan, on oma lähilukio. Näin kävi esimerkiksi monelle omalle kaverilleni ysin päätyttyä. Miksi ammatillisiin koulutuksiin on niin pienet ryhmäkoot, että sinne pääseminen on vaikeaa ja sisään pääsee vain todella hyvillä keskiarvoilla?

Mielestäni ammattikouluihin pitäisi ottaa enemmän ryhmiä alaa kohti. Näin ammattiin kouluttautuisi enemmän työkykyisiä ihmisiä eivätkä nuoret jäisi ilman opiskelupaikkaa. Lisäksi kaipaisin kymppiluokkaa esimerkiksi Pirkkalaan. Meillä pirkkalalaisilla ei ole asiaa Tampereen kympeille, vaikka arvosanoja parantamalla mahdollisuudet päästä haluamaansa opiskelupaikkaan nimenomaan kasvaisivat.  Ne, jotka näistä asioista päättävät, tietävät kyllä asian, mutta asialle ei tehdä mitään. Miksi?

Jutta Hollt

Stressi ohi… NOT!

Ohi on! Nimittäin ylioppilaskirjoitukset. Kuukausia kestänyt uuvuttava ja intensiivinen valmistautuminen on takanapäin, ja valkolakki komeilee lähes varmasti päässä kahden kuukauden kuluttua. Lukio on suoritettu kunnialla loppuun, ja elämä voi alkaa. Olo on helpottunut ja onnellinen. Toista metriä korkean oppikirjapinon voi vihdoin roudata Jameralle, tai vaihtoehtoisesti roviolle. Illat ja viikonloput voi pitkästä aikaa viettää muullakin tavalla kuin kirjastossa tai kotona matematiikan kirjaa selaillen. Stressi on nyt virallisesti ohi!

Vaan kun ei ole. Kirjoituksista on kulunut vasta viikko, mutta silti stressiä on ehtinyt syntyä muista tärkeistä asioista, joista ei kirjoitusten alla ehtinyt kantaa huolta.

Omalla kohdallani seuraava stressaava asia kirjoitusten loputtua on jatko-opiskelupaikkojen haku. Niille onnekkaille abiturienteille, jotka ovat jo pidemmän aikaa tienneet, mitä haluavat lukion jälkeen tehdä, jatko-opiskelupaikkaan haku on vain jännittävä ja mukava asia. Itse lukeudun kuitenkin niihin, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä tulevaisuudensuunnitelmistaan. Ja näiden suunnitelmien pitäisikin olla jo vähitellen valmiita, sillä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuajat päättyvät jo kahden viikon kuluttua. Erilaisia opiskeluvaihtoehtoja on olemassa hirveät määrät, mutta mikään ei tunnu kiinnostavan sitten alkuunkaan. Yliopistoon en ainakaan lähde, se on varma!

Ja sitten, kun (tai pikemminkin jos) vihdoin löytää jonkun mieluisan alan, minne päättää hakea opiskelemaan, opiskelupaikkojen pääsykokeista kehkeytyy vielä yksi uusi stressin aihe tälle keväälle. Sillä mikä olisikaan ylioppilaskirjoitusten jälkeen mukavampaa ja houkuttelevampaa kuin ahkera valmistautuminen seuraaviin tärkeisiin kokeisiin?

Erkka Heinämäki

Nettipelitunkiolla

Oikeasti. Pelikone-sivuston tyyppiset nettipelisivustot ovat todellisia surkeiden pelien kaatopaikkoja. Arcade- ja Netti-Pelit-sivustoille käyttäjät voivat ladata omia pelejään muiden käyttäjien kokeiltaviksi. Sakarin villapaitapeli oli vielä ihan hauska, mutta miksi pitää tehdä miljoona kopiota jostain menestyneestä pelistä? Sakarin villapaitapelikopioita ovat vaikkapa Elmerin nahkatakkipeli ja Kapteeni Harrin Erinomainen Substantiivipeli.  Näitä tunki joka paikasta, kun Sakarin villapaitapeli oli muodissa.

Monet pelit tuntuvat täysin hutaistuilta, ja sitä ne ovatkin. Jos koodaustaidot eivät riitä luomaan jotain uutta ja ihmeellistä, pieni suunnittelu auttaisi. Vaikka vähän erilainen tarina.

Mistä tämä sitten johtuu? Oletan suurimpia syitä olevan kolme.

Ensinnäkin tietokonepelit ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Vielä 2000-luvulla tietokoneita oli kytkettynä Internetiin vain noin 75 miljoonaa. Kuulostaa hurjalta, mutta jo 2005 Internetiin kytkettyjä tietokoneita oli noin 350 miljoonaa. Myös niin sanottu tietokonesukupolvi on kasvanut: ihmiset, jotka eivät ole koskaan eläneet ilman tietokonetta.

Toiseksi nettipelin teko on helpottunut: Googlaamalla hetken ”miten koodata nettipeli” löytää miljoonia kyselyjä samasta aiheesta. Osaavat joko nauravat turhan suurille suunnitelmille tehdä yksin viikossa MMORPG, jos et tiedä yhtään mitään koodaamisesta, tai ojentavat auttavaa kättään. Myös suomenkielinen ”ohjelma” Coolbasic ohjeineen mahdollistaa pelintekoharjoittelun helposti.

Kolmanneksi ihmiset ovat tylsiä. Eikö kaikilla aloilla, esimerkiksi jos puhutaan kirjoista, yhtä hyvää kirjaa vastaan ole keko huonoja?

Sinä, joka luet tätä ja mahdollisesti teet pelejä, ole hyvä ja kiinnitä edes vähän huomiota tarinaan, ideaan ja omaperäisyyteen! Minua ei kiinnosta nähdä enää yhtään Sakarin villapaitapelin kopiota.

Laura Paananen

Kiirettä pitää

Juttuni aihe vaihtuu tiuhempaan kuin osasin odottaakaan. Luulin aikaisempien aiheiden olevan vedenpitäviä, mutta väärässä olin. Noh, niinhän sitä sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo.

Henkilöhaastatteluista on siirrytty kolumniin, joka sai inspiraation, kun tuossa taannoin katselin täyden täyttä kalenteriani. Siitäpä se ajatus sitten lähti: päätin kirjoittaa kiireistä ja stressistä.  Hyvä, että itsekään ehdin kirjoittaa tätä blogia, saati itse kolumnia kiireestä, kun pitäisi olla kolmessa paikkaa samaan aikaan. Asioiden karsiminen on jalo taito, mutta mitäs sitten, kun ei ole enää mitään turhaa to do -listalla? Hoetaan itsellemme että “kyllä se siitä”, vaikka ei se kyllä todellakaan “siitä”. Burnout vaanii jo nurkan takana, minkäs siinä voi. Omapahan on syymme, kun jätimme asiat viimeiseen mahdolliseen hetkeen!

Nukkuminen on muutenkin aivan liian yliarvostettua. Kello 5:10 ne parhaat esseet Tuntemattomasta sotilaasta syntyvät. Kokemusta löytyy omasta takaa.

Hanna Saarela

Pitäisikö viestinnän opiskelijoiden järjestäytyä?

Viimeisessä jaksossa alkaa Melun viestinnänopiskelijoille uusi aikakausi. Lupauksia viestinnän opetuksen vahvistamiseen satelee kaupungilta, ja ainakaan intoa ei keneltäkään puutu. Saamme omat toimitustilat, jonka ovessa on sormenjälkitunnistimella ja koodisarjalla varustettu lukko. Olemme laatineet laitteisto- ja kalustepyynnön meidän hienoa uutta huonetta koristamaan.

Mutta mitä on salahuone ilman salaseuraa? Viestintäläisten hienolle huoneelle täytyy löytää myös oma kävijäkuntansa, johon kuuluvat pääasiassa tämän hetken aktiiviviestintäläiset ja heistä etenkin Turmelun toimituksen jäsenet.  Viime aikoina on ollut muun muassa  puhetta siitä, pitäisikö viestintäläisillä olla oma oppilaskunta. Vai samantien ainejärjestö, kuten yliopistoilla, jolloin viestintäläiset voisivat nostaa statustaan ja vähentää riippuvuutta kaupungin varoista? Ainejärjestö toisi myös paljon muitakin etuja, kuten esimerkiksi viestinnän matkakursseja voitaisiin suunnata viestinnän opiskelun mahdollisuuksiin tutustumiseen.

Toimitustilojen ja järjestäytymisen myötä aktiivit pääsisivät mukaan päättämään enemmän viestinnänkursseista ja niiden sisällöstä, laitteistohankinnoista sekä muista tärkeistä asioista. Suunnitteilla ja toiveissa ovat painetun lehden tekeminen, äänen ja videon toistamisen tuki verkkolehden nettisivuilla sekä tehokkaan tietokoneen hankinta kaikenlaiseen tietojenkäsittelyyn.

Jos olet nyt tai tulevaisuudessa viestinnän opinnoissa ja Turmelun toimituksen hommissa aktiivinen, ja kiinnostunut tästä aiheesta, niin tule kuuntelemaan lisää asiasta ja kertomaan oman mielipiteesi aktiivien yhteistapaamisessa. Pidämme asiasta keskustelutilaisuuden 8. maaliskuuta kello 13 koulun auditoriossa. Seuraa ilmoittelua intrassa, ilmoitustauluilla ja infomonitorissa!

Jani Erkkilä

Jos olisi näin

Kun seisoo laivan kannella aivan hiljaa, saattaa kuulla mereltä kuiskauksen. Se kuiskaus on heleä ja lohduttava. Silloin minä tiedän, että minua kutsutaan. Heleä viesti leijailee lahdelta, jonka pintakin on yhtä peilityyni kuin kuolleen uni. Minä tiedän, että tähän mennessä en ole tehnyt virheitä, sillä olen vain hävennyt. Häpeä tappaa virheet. Minä katson korkealta muita, aivan kuten katsoin Afrikkaa Kilimanjaron päältä. Voi, kuinka se näyttikään niin pieneltä.

Jos meren aallot uhkaavat keikauttaa laivan kumoon, komennan niitä ja käsken niiden lopettaa, olenhan minä sentään kyydissä. Täällä pohjoistuuli on läsnä. Se on kylmä ja kietoo hallan lailla verkon yksinäisen sielun ympärille, eikä päästä irti. Totta kai, juuri siksi minun on päästävä maahan, jossa ei ole kylmää pohjoistuulta, on vain lämpöä, suunnattomasti lämpöä ja iloa. Mies roikkuu perässäni ja yrittää tarjoilla marmeladivoileipiä. Totean niiden olevan kerta kaikkiaan suurenmoisia, mutta nyt en saata. Jos saattaisin, saattaisin sortua kiusaukseen, joka johtaisi tekoihin, joita voisin katua. Silloin minulle tulisi kiire pelastaa hukkuva vaahdoista, enkä välittäisi, vaikka itse katoaisin. En tule sortumaan kiusaukseen, joten on aivan sama mitä lupaan, sillä ei ole merkitystä. Ei totisesti, sillä olen unohtanut sen jo huomenna. Eikä mitään ole koskaan tapahtunut.

Jos ei olisi olemassa kristallikaloja, olisin tällä hetkellä Gibraltarilla pesemässä rahaa. Hiomassa kolikoista niin kiiltäviä, että ne vetäisivät juuri ja juuri vertoja minun silmilleni. Tarjoaisin miehelle tupakan, jos minulla olisi sytytin. Tulitikkuihin en koske, sillä askia raapaistessani, viiltäisin viillon kylkeeni. Se sattuisi, enkä minä halua satuttaa muita, enkä varsinkaan itseäni.

Mies ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi maahan ja lähti. Minä jäin kannelle katselemaan kuuta. Hymyilin sille, olihan sekin katsonut minua häpeämättä vietävän monta vuotta, jaksanut läpi vuosien, jotka ovat valuneet pois, huuhdottu, pantu astiaan. Siellä ne ovat käyneet ja muuttuneet viiniksi, jonka minä join tuntemattoman kristallilasista. Minä tiesin, että se oli tehty kuolleen kalan ruumiista. Minä join viiniä. Minä join kristalliviiniä, joka hehkui. Minä päihdyin. Eikä sillä ole väliä. Minä katson merelle. Eikä sillä ole väliä. Minä näen peilikuvani.

Jos ei olisi olemassa mielikuvitusta.

Katariina Maksimoff

Mummo ja tähtimerkki

Istuin eräänä iltapäivänä bussissa matkalla kotiin, kiukustuneena kuluneesta jokseenkin kammottavasta päivästä. Vesi piiskasi bussin ikkunoita, ja katselin ikkunaa vasten luikertelevia pisaroita.  Kauaa en niitä ehtinyt tuijottaa, sillä sain vieruskaverin. Tämä toveri olikin sellainen, etten ole häntä vieläkään unohtanut.

Ehei, en löytänyt elämäni rakkautta tai istunut superkuuluisan ja hyvännäköisen julkkiksen vieressä. Minun viereeni istuutui ryppyinen ja vähintäänkin 80 vuosikymmentä elänyt nainen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen totesi, että voisi lähteä suoraan bussista kävelemään hautaan. Pitelin kädessäni kännykkääni viestin toivossa. Pian nainen alkoikin tiedustelemaan minulta tietotekniikan saloja. Noh, hänen silmissäni näytin taitavammalta kuin olenkaan selittäessäni kamerakännykän salaisuuksista radiosta viestinlähetykseen. Luentoni jälkeen hän tokaisi:  ”No, mutta tässähän tulee tuon matkamobiilin hankintakin pian ajankohtaiseksi. Kaikilla on sellaiset.” Ei siis enää hautaankävelyä, vaan Elisan palvelupisteeseen, mars!

Bussimatkan aikana nainen ehti kertoa pitkästä elämästään viimeiset 30 vuotta. Tarinat 50-vuotislahjaksi saadusta Havaijin-matkasta kultakoruun – joka tosin jäi hänen ainoakseen – saivat hymyn huulilleni. Hiljakseen aloin toivoa, että oma pysäkkini siirtyisi eteenpäin kilometri kilometriltä.

Liekö ikä tuonut viisautta, tai miten vain, nainen oli äärettömän kiinnostunut astrologiasta. Mummeli kyseli omasta tähtimerkistäni. Pian alkoivatkin parinhankintaneuvot. Kyllä ne mummotkin tietävät, tähdistä lukemella tai ilman. Tässäkö kaikki? Kaupan päälle sain vielä erotiikkavinkkejä tähtimerkkeihin sovellettuna. ”Ja kun neiti kerta on kaksoset, niin kannattaa ehdottomasti muistaa, ettei sellasiin puuhiin kannata alkaa kuin vesimiehen tai vaa’an kanssa.”

”Hyvää syksyä, nuorille kun sitä pitää aina toivottaa!” mummeli lausui salaperäisesti kihertäen ja iski silmää. Nuoruus.

Voisin vaikka väittää, että ajattelen mummelia lähes joka viikko. Niin antoisaa juttutuokiota tuskin olen saanut bussissa koskaan. Mielessäni elää toivonkipinä siitä, että kohtaisin hänet vielä uudelleen. Tunnen kauhua. En tiedä rouvan nimeä, mutta kuolinilmoitukset tarkistan silti, vaikkeivät ne kerro minulle mitään.

Kiitos seurasta, ja niin, vaikka niistä erotiikkavinkeistäkin! Kaikki tieto on tarpeellista, ja mistä sitä paremmin saisikaan kuin vanhoilta ihmisiltä.

Katariina Maksimoff

Kuinka lentää?

Koska meistä ihmisistä niin moni on toistuvasti nähnyt unissaan putoavansa tai lentävänsä (milloin mistäkin ja milloin minnekin) juuri ennen hereille säpsähtämistään, oletan, että suurella todennäköisyydellä olet myös sinä.

Koska oletettavasti olet kokenut saman ja tiedät mistä puhun, olet hyvinkin tietoinen putoamisen tunteen todellisuudesta. Se, minkä vuoksi putoamisvaihe unissa on muita todentuntuisempi, johtuu siitä, että todella tunnet sen, sen lisäksi että vain näkisit sen alitajuisena mielikuvana.

Itse asiassa kyseinen alitajuinen mielikuva johtuu kyseisestä tunteesta, eikä päinvastoin. Tämä kaikki johtuu siitä, että kun nukkumaan mennessäsi primaariset lihaksistosi saattavat olla jännittyneet, niin keskellä yötä – kun olet päässyt tarpeeksi syvään uneen – lihaksesi kokevat äkkipurkautumisen jännittymisestä. Lihasjännitteiden äkkipurkautumisesta johtuen tuntoaistisi kytkeytyy pois toiminnasta pieneksi hetkeksi. Koska et tunne kosketusta sänkyyn allasi tai peittoon ylläsi, alitajuntasi saa illuusion ilmassa olemisesta. Putoamisen tai lentämisen jälkeinen säpsähdys johtuu samasta lihasten äkkipurkautumisesta.

Kaikesta edellämainitusta päätellen ihmisen on mahdollista olla tuntematta. Mutta onko ihmisen mahdollista sulkea tuntoaisti tietoisesti? Niin kauan kuin tiedän, mitä olen kokenut ja olen varma, voin sanoa, että se on mahdollista. Se vaatii ainoastaan aikaa, kärsivällisyyttä, ja ultimaattista keskittymistä.

Kaikki tapahtuu luopumalla aisteista yksi kerrallaan. Lentoon lähtö alkaa poissulkemalla aisteista helpoiten poissuljettavissa oleva, eli näkö. Suljet siis silmäsi. Seuraavaksi helpoin on tietysti kuulo. Peität siis korvasi. Ennen keskittymisen aloittamista on tärkeää valita paikka huolella. Paras paikka on sellainen, jossa seuranasi on mahdollisimman vähän aistiärsykkeitä. Hyvässä keskittymiseen soveltuvassa paikassa ei ole ääniä (lukuun ottamatta tilaääniä, kuten tuuletus), missä ei tuule, tai missä tuntoaistiasi herkistämään ei kädellesi voi laskeutua hyönteisiä. Hengellinen valmistautuminen ja esimerkiksi suun neutraloiminen kaikista mauista on tärkeää, sillä prosessi muuttuu vaihe vaiheelta vaikeammaksi, suurempaa keskittymistä vaativammaksi ja joka vaihe vie aina edellistä enemmän aikaa.

Kun olet antanut tarpeeksi aikaa etkä enää haista tai maista, ja hengityksesi on sopiva, alkaa vaiheista pisin ja vaativin. Viimeisenä aistina kaikista vaikeimmin suljettava on tunto. Vaiheista viimeinen on erityisen vaikea muun muassa siksi, että kun olet luopunut jo muista aisteistasi – kun et enää näe, kuule, haista tai maista - on tuntoaistisi herkkyys moninkertainen alkuperäiseen. Jokainen pieni tuulenvire saattaa iholla tuntua tikkojen heitoilta, ja jokainen putoavan lehden reunan hipaisu veitsen viilloilta. Mutta lopulta olet käynyt läpi kiihtyvän tuntoaistin herkistymisen, tuntenut puristavan paineen päässäsi, hakkaavan pulssin rinnassasi, pistelevän puudutuksen jaloissasi ja raastavan ilmankulun käsilläsi. Lopulta pääset pisteeseen, jossa jalkasi tuntuvat kuin puutuneen tarpeeksi ollakseen tuntematta, aivan kuten olet saattanut useasti pakkasessa tuntea. Lopulta kiihtyvä tuntoaistin herkistyminen on tullut absoluuttiseen kattoonsa, jonka jälkeen seuraa tunteettomuus. Voit kokea lentäväsi.

Onnistuminen on vaikeaa, sillä usein on ihminen liian epäilevä keskittyäkseen tarpeesti moiseen. Usein on ihmisellä myös liikaa energiaa pysyäkseen tunteja liikkumatta. Usein on ihmisellä energiaa myös liian vähän, ja hän lopulta nukahtaa tunteja paikallaan istuen. Kertomani ei kuitenkaan ole mahdotonta. Onko sitä edes kovin vaikea uskoa? Etkö ole koskaan pitänyt sormusta sormessasi tai pipoa päässäsi niin kauan, ettet enää tunne sen kosketusta?

Riku Niemelä

Paikat täynnä tarinoita

Koulurakennus on täynnä muistoja. Vaikka Messukylän lukio pian katoaa, muistot jäävät elämään.

Kun ensimmäisenä päivänä tulin kouluun ja näin yllä olevassa kuvassa olevan seinän, ajattelin heti, että olen onnistunut jossain: pääsin siihen kouluun, mihin hainkin! Nykyäänkin, jos minua ei huvittaisi tulla kouluun, katson tuota tekstiä ja ajattelen, että minä halusin tähän kouluun ja pääsinkin, joten minulla ei ole syytä, miksei huvittaisi mennä kouluun.

Tällä käytävällä minulla oli ensimmäinen matikan tunti. Tämä on muutenkin todella tärkeä käytävä minulle, koska istuskelemme käytävällä usein juttelemassa ja ”hengailemassa” muuten vaan. Olen tutustunut uusiin parhaisiin kavereihini juuri matematiikan tunteja edeltävillä välitunneilla.

Tämä kulma on minulle tärkeä. Täältä saa aina haettua kaakaota, jos on kylmä. Seisoskelemme myös usein kaappien edessä juttelemassa ja odottelemassa tuntien alkua. Ohi kulkevia ihmisiä on hauska seurata.

Kun nojailemme kaappeihin, olemme kylläkin usein niiden tiellä, jotka yrittävät hakea kaapeistaan jotain juuri silloin. Ja samalla, kun yrittää antaa tilaa kaapeistaan jotain hakeville ihmisille, on sitten niiden tiellä, jotka yrittävät kävellä käytävällä…

Koulumme ruokalaan on mukava tulla, koska siellä saa jutella kavereiden kanssa ja syödä mahansa täyteen. Pidän tästä  ruokalan edessä olevasta aulasta, jota kutsutaan Ervin aulaksi. Avarassa aulassa on aina joitain koulumme kuvisryhmien tekemiä töitä, jotka koristavat ympäristöä.

Mielestäni isoon Sammon lukioon siirtyminen on hieman harmittavaa. Messukylän lukio on niin pieni, että siellä ihmiset väkisinkin tutustuvat toisiinsa. Kun koulutilat ovat pienet, eksyä ei käytännössä voi. Ja kun luokat on vain pienen matkan päässä toisistaan, voi kavereiden kanssa jäädä juttelemaan vähän pitemmäksi aikaa ja ehtiä silti tunnille.

Tia-Nitta Niemi